Kahdeksan vuotta sitten, kun tutustuin puolisooni, en osannut sanaakaan espanjaa. Muutettuani tänne kävin kahdeksan kuukautta kielikoulua ja suoritin virallisen kielitutkinnon odottaessani sairaanhoitajatutkintoni hyväksymistä täällä (terveydenhoitajia Espanjassa ei edes ole). Tutkinnon hyväksymiseen kului lopulta lähes kaksi vuotta! Tutkinnon hyväksymisen jälkeen sainkin heti töitä. Puhun jo sujuvaa espanjaa, mutta en missään tapauksessa pystyisi pitämään esimerkiksi blogia espanjaksi. Olen kaikki nämä vuodet kirjoittanut päiväkirjaa suomeksi ja jopa puolisoni innostui pitämään omaa päiväkirjaansa. Tunneasioista jokaisen on saatava kirjoittaa omalla äidinkielellään. 

Olen monta kertaa todennut, etten varmaan olisi täällä enää ilman "valmistavia vuosia" Tansaniassa. Kun muutin Tansaniaan, tiesin kaiken olevan toisin kuin Suomessa. Tullessani Afrikasta Eurooppaan, kuvittelin palaavani Suomen kaltaiseen maahan. Espanja on kuitenkin mielestäni kulttuuriltaan paljon lähempänä Tansaniaa kuin Suomea. Esimerkkejä voisi ottaa byrokratiasta, korruptiosta, ruokakulttuurista, mutta keskityn nyt sukukulttuuriin. Kutsun sitä "umpisosiaaliseksi".

Puolisoni suku on kuin "Serranon perhe": iso, äänekäs ja rasittava. Tapaamme 30 hengen kesken melkein viikottain. Suomessa ihmisen yksityisyyttä ja reviiriä kunnioitetaan. Espanjassa ollaan totuttu tekemään kaikki asiat yhdessä suurella joukolla ja jokainen sotkeutuu jokaisen asioihin. Tämä on asia, johon en ole näinä vuosina tottunut. Suoraan sanoen pelottaa, miten jaksan tätä sairastaessani. Eilen esimerkiksi olimme koolla suvun kesken ja jokaisella oli oma kommenttinsa tilanteeseeni. En tiedä pelosta kohdata vaikeita asioita vai aidosta positiivisesta kannustamisestako oli kysymys, mutta kommentit "rintasyöpä on kuin hampaanpoisto" tuntuivat oudoilta. Olen ennenkin todennut, että suomalaisten kesken on helppoa puhua vaikeistakin asioista. Täällä ihmiset ovat pinnallisesti todella avoimia, mutta vaikeista asioista ei puhuta. En ole vielä päässyt selville, mistä se johtuu. Espanjassa on normaalia, että sukulaiset saattavat perheenjäseniä lääkäriin ja oleskelevat sairaaloissa sukulaistensa kanssa. Sairaaloissa on aina tämän vuoksi vähän markkinatunnelma. Täällä mitään vierailuaikoja ei kunnioiteta ja joku omainen jää yleensä aina sairaalaan yöksikin potilaan seuraksi. Olen nyt jo tehnyt suvulle selväksi, että meneillään oleviin tutkimuksiin en tarvitse saattajia. Lääkärikäynnit yritämme sovittaa siten, että puolisoni pääsee niihin mukaan. Odotan kauhulla sairaalajaksoja, koska en halua koko tätä "Serranon perhettä" sänkyni laidalle. Nähtäväksi jää, miten onnistun.