Olen tehnyt kolme vuotta sairaanhoitajan töitä täällä Espanjassa. Jätin työpaikkani puolitoista vuotta sitten, kun väsyin neljän tunnin päivittäisiin työmatkoihin. Espanjalainen matala palkkataso (reilu 500 euroa nettona puolipäivätyöstä) ei myöskään paljon motivoinut. Työstä vammaisten päiväkeskuksen sairaanhoitajana kyllä tykkäsin. Syksyllä 2013 siirryin siis kotirouvaksi, joka on varmaan suurin ammattikunta espanjalaisten naisten keskuudessa. Viime kesänä tein Suomessa kolme kuukautta kesätöitä terveydenhoitajana, kun Suomessahan on hoitajapula. Olen hakenut koko ajan töitä, mutta täältä niitä ei löydy. En ole saanut ainuttakaan kutsua työpaikkahaastatteluihin, paitsi tietenkin tällä viikolla! Sain puhelun tullessani tiistaina sairaalasta, että olenko nyt jossain töissä ja olisinko kiinnostunut aloittamaan työn vammaisten lasten parissa sairaanhoitajana ensi viikolla!? Rehellisenä ihmisenä kerroin saaneeni edellisenä päivänä syöpädiagnoosin, joten kiitin luottamuksesta.

Ennen Espanjaan muuttoani vuonna 2007 asuin ja työskentelin neljä vuotta Tansaniassa lähetystyössä. Olen koulutukseltani terveydenhoitaja-diakonissa. Suomessa olen ollut evankelisluterilaisen kirkon palveluksessa diakoniatyössä yhdeksän vuotta ennen ulkomaille lähtöä. Tänne Espanjaan minut toi "kohtalokas" vaellus Camino Santiagolla, jossa tapasin espanjalaisen puolisoni. Olen puhunut jo vuosia kirjan kirjoittamisesta jonakin päivänä kaikesta kokemastani, mutta nähtäväksi jää, toteutuuko haaveeni joskus. Tämä blogi saa nyt tässä tilanteessa riittää. Tämä olkoon nyt lapseni, joita minulla ei itsellä ole ja terapeuttini, joita en täällä kulttuuri- ja kielierojen vuoksi halua.