Onneksi minulla ei ollut odotukset kovin korkealla tämän päiväisen  onkopsykologikäynnin suhteen, sillä siitä ei ollut hyötyä. Tulipa kuitenkin yritettyä. Mies osoittautui argentiinalaiseksi psykiatriksi. Yksityisellä puolella ei kuulemma ole onkopsykologin palveluja. Hän ihmetteli, mitä tein hänen vastaanotollaan, kun en ollut hakemassa lääkkeitä! Kerroin pettymyksestäni, kun kellään sairaalassa ei ole aikaa kysyä, mitä kuuluu ja kuunnella. Hän korosti olevansa psykiatri ja koska puhuin aivan järkevästi ja sytostaattihoidotkin on jo ohi hänen mielestään minun pitää vaan jatkaa normaalia elämää. Hän kehotti minua siirtymään julkiselle puolelle hoitoon, koska siellä on saatavana onkopsykologin palveluja, jos sellaisia kaipaan. Kerroin miettineeni asiaa, mutta koska hoitoprosessi on vielä kesken en aio tehdä sitä ainakaan vielä. Puolisoni ja minun sairastuminen samaan aikaan on hänen sanojansa lainaten huonoa tuuria ja meidän pitää vaan tukea toisiamme. Yritin selittää hänelle, että tulin juuri siksi, koska pelkään parisuhteen kuormittuvan liikaa, jos koko ajan kaadan kaiken puolisoni niskaan. No espanjalaisella miehellähän on sitä varten suku, että hän selviää, oli vastaus! Kommentoin myös ulkopuolisuuden tunnettani Espanjassa ja kerroin pitäväni blogia suomeksi, joka on auttanut. Huono homma, koska hänen mielestään blogi pitäisi olla espanjaksi, jotta saisin sen kautta täältä ystäviä.

Yhteenvetona koen, että tämä blogin pitäminen äidinkielellä ja sen avulla saatu tuki sekä päivittäiset kävelylenkit auttavat minua enemmän kuin tällaiset tohtorit. Minun täytyy nyt vaan yrittää olla kärsivällinen, että toivun fyysisesti sytostaattihoidoista, jotta pääsen taas harrastamaan kunnolla liikuntaa. Tiedän sen parantavan myös mielialaa.