Olen asunut Espanjassa jo yli kymmenen vuotta ja jaksan vieläkin hämmästellä paikallista keskustelukulttuuria. Mihin tahansa menetkin on paljon ääntä: julkisissa liikennevälineissä, ravintoloissa, baareissa, jopa sairaaloissa. Espanjalaiset rakastavat "tertullioita" eli keskusteluja, joissa monta ihmistä saattaa puhua yhtä aikaa. Tällaisia keskusteluohjelmia tulee sekä televisiosta että radiosta. Kielitaitoni riittää kyllä seuraamaan niitä, mutta pääni ei kestä! En ymmärrä, miksi ihmiset eivät voi puhua yksi kerrallaan!? Minut tuntevat tietävät, että olen itsekin kova puhumaan ja puhun nopeasti kaikkia osaamiani kieliä, mutta silti tämä kulttuuri ottaa koville.

En ole koskaan asunut anglosaksisissa maissa, mutta Tansaniassa asuessani minulla oli sekä englantilaisia että amerikkalaisia ystäviä eli "small talk" tuli tutuksi. Espanjalaisessa keskustelukulttuurissa on jotain samaa. Täällä puhutaan paljon, mutta kaikella puheella on vähän merkitystä. Tässä kohtaa huomaan olevani tosi suomalainen. Arvostan sitä, että kun suomalainen puhuu, hän myös tarkoittaa mitä sanoo ja seisoo sanojensa takana. En millään meinaa tottua siihen, että kun esim. ystäväni sanoo tulevansa huomenna käymään, minä todella odotan hänen toimivan niin. Monesti se on kuitenkin vain sanonta ja seuraavana päivänä, kun ystäväni ei tulekaan hermostun, kun totean taas kuvitelleeni, että todella tapaamme. Espanjalainen mieheni sanoo minun odottavan ihmisistä liikoja.

Espanjalaiset rakastavat myös sananlaskuja. Jopa kielikoulussa, jossa aikanaan opiskelin espanjaa, ne kuuluivat opetusohjelmaan, koska niitä käytetään niin paljon. Mieheni viljelee niitä puheessaan paljon, mutta vähän väliä törmään taas uuteen sananlaskuun, jonka merkitystä en ymmärrä. Huumorista ja vitseistä en viitsi edes kirjoittaa, sillä ne ovat todella kulttuurisidonnaisia. En tiedä, voiko niitä oppia ymmärtämään, kun ei ole syntynyt täällä...Mieheni toteaa aina välillä minulta puuttuvan huumorintajua, mutta kyse ei ole siitä. Huumori vaan on niin  kieleen sidottua. Tänne vierailulle tulevat suomalaiset ystäväni jaksavat ihmetellä, pitääkö jokaista ensimmäistä kertaakin tavattavaa ihmistä tervehtiä poskisuudelmin. Kyllä se kuuluu täällä kulttuuriin. Itse olen siihen jo tottunut, mutta myönnän, että kaipaan välillä suomalaista isompaa reviiriä ympärilläni. Tuntuu, että aina on joku "iholla", kun ihmisiä on niin paljon ja sosiaalinen kanssakäyminen vilkasta.