Nyt on pakko sanoa kuten matkailumainoksessa, että "Spain is different". Olin eilen onkopsykologin ensimmäisellä vastaanotolla kokonaiset 20 minuuttia!? Järjestelmällisenä ihmisenä olin koonnut paperille aikajanalle kuluneen puolentoista vuoden tapahtumia rintasyöpädiagnoosista tähän päivään. Leikkaukset, hoidot, mieheni sairastumisen ja eläkkeellejäännin, tuberkuloosin, isäni kuoleman jne. Olin kirjannut lääkityksen sivuvaikutukset, tällä hetkellä minua huollettavat asiat kuten uuden kodin etsinnän ja vaikutukset parisuhteeseen. Naispsykologi vain vilkaisi paperia ja alkoi luennoida hyvin nopeasti puhuen, että minullahan on pahin nyt ohi ja voin alkaa uudelleen organisoida elämääni. Hänen mukaansa järjestyksen ihmisillä myös pää on järjestyksessä!? En tiedä, olenko suomalainen poikkeus, mutta mitä huonommin voin henkisesti sitä tiukemmin tarraudun lähes maaniseen järjestelmällisyyteen (ainakin espanjalaisesta näkökulmasta). Eikö Suomessa juuri sanota, että kenen työpöytä on järjestyksessä, sen pää on sekaisin ja päinvastoin.

Psykologin mielestä minun pitää nyt vaan ilmottautua minua kiinnostaville kursseille ja tähdätä takaisin työelämään. Yritin selittää, että minulla on jo monta liikuntatuntia viikossa, enkä koe väsymyksessäni olevani vielä läheskään työkuntoinen. Parisuhteen hoitoon hän neuvoi tekemään viikkosuunnitelman mieheni kanssa yhteisestä ajasta. Muuten hyvä idea, mutta juuri se on asia, mihin latinomieheni ei halua sitoutua eli mihinkään tarkkoihin suunnitelmiin. Hän nimenomaan nyt eläkkeellä ollessaan nauttii siitä, ettei mitään suunnitelmia tarvitse tehdä, kuten työelämässä. Näitä kahta asiaa eli oman tulevaisuuden ja yhteisen ajanvieton suunnittelua mieheni kanssa hän kehotti pohtimaan ja palaamaan seuraavan kerran kahden viikon kuluttua. Minun piti vielä täyttää henkilötietokaavake, hän antoi minulle uuden ajan ja ulos ovesta. Hän oli suonut minulle 20 minuuttia ajastaan. Tämä onkopsykologi on siis paikallisen syöpäyhdistyksen ilmainen palvelu eli kyseessä ei ole edes rahastaminen. Tuntui kuin hän noudattaisi jotain formaattia välittämättä siitä, mitä sanoin. Katsotaan jospa annan hänelle toisen mahdollisuuden.

Tämä oli nyt kolmas kerta pian kymmenen vuoden aikana Espanjassa asuessani, kun olin psykologin vastaanotolla ja yhdestäkään kerrasta en koe hyötyneeni, vaan tullut entistäkin hämmentyneemmäksi. Ensimmäisellä kerralla vuosia sitten tilanne liittyi mieheni poikien kuvioihin ja silloin minulle sanottiin suoraan, etten vaan ymmärrä espanjalaista kulttuuria. Viime syksynä luulin meneväni onkopsykologin vastaanotolle, joka osoittautuikin psykiatriksi ja lopputulos oli, ettei hän voinut auttaa, kun kysymys ei ollut psyykelääkkeiden määräämisestä. Ja nyt tämä eilinen kokemus. Sanoin eilen, että minulla olisi tarve tulla kuulluksi. En tiedä, onko se liikaa pyydetty tässä umpisosiaalisessa kulttuurissa. Koen saavani enemmän apua tämän blogin kirjoittamisesta tai liikunnasta kuin tällaisista psykologikokemuksista.